Vuonna 2009 toteutin ideani suomalaisen minihevos- ja ponimaailman yhdistävästä lehdestä, jonka ensimmäinen numero käsitteli ainoastaan minihevosia. MiniMaailma-lehti ilmestyi neljä kertaa, yhden naisen projektina, ja kokosikin hienosti yhteen suomalaisia poniharrastajia. 

Lehden kautta tutustuin Minna Lindströmiin, joka niinikään toi lehtihyllyyn samana keväänä tiedostavan hevosihmisen lehden Tunne Hevonen. Minnan luona näin sitä hevosenkäsittelyä, joka istui omaan ajatusmaailmaani. Moni jo entuudestaan tekemäni asia sanoitettiin selkeäksi toiminnaksi. 

Minihevosten lisäksi sydämeeni löytänyt rotu on irlannin cob. Seurasin rodun kulkua Suomessa parisen vuotta, kunnes tuli aika hakea se ensimmäinen oma tupsujalka talliin. 

Vuotiaan orivarsan hankkimisesta on nyt 13 vuotta, ja vaikka kyseisen hevosen myin ajo-ja ratsukoulutettuna eteenpäin, lisää rodunedustajia on elämääni siunaantunut pysyväksi laumaksi ja työkavereiksi asti.

9-vuotias Boss tiesi paljon asioita. Ihmisen kanssa piti olla hieman varuillaan. Traileri tarkoitti kiihtymistä ja purkutilanne nosti kierrokset tappiin; " tultiinko Irlannin markkinoille?". 

Kuolain tarkoitti kaiken karjauden näyttämistä, "nyt astumaan!". 

Oli lukuisia tilanteita, joissa Bossilla oli varmaa tietoa tulevasta, eivätkä näkemyksemme tilanteesta olleet kovin yhteneväiset.

Oriilla oli koko ajan kiire, ja ensimmäinen vuosi kului lähinnä opetellessa rauhallista mielentilaa kaikissa perustilanteissa, mihin ihminen hevosen normaalissa arjessa vie. 

   Pikkuhiljaa lisättiin kuvaan satula sekä suitset. Ratsastus tuli ajankohtaiseksi, ja tarve hakea apua. Aiemmin oppimani ratsutusmetodit eivät enää tuntuneetkaan kovin järkeviltä herkästi kiihtyvän Bossin satulassa. Hevoskouluttaja Meeri Simula auttoi meitä eteenpäin. Hänen luotaan haimme hyviä, rentoja kokemuksia vieraasta ympäristöstä ja satulassa olemisesta. 

Huolellinen työskentely kontaktin ja rauhallisen mielentilan kautta kannatti. 

Kaksi vuotta Suomeen tulonsa jälkeen Boss toimi luotettavasti myös pienten lasten parissa, irti ja talutuksessa. 

Nopeat, isot reaktiot olivat poissa, tilalla oli vahva kontakti ja luottamus minuun ja tilanteisiin, joissa olin Bossin turvana. 

Meitä kävi kotona katsomassa SKH-palveluiden Susanna Hämäläinen. Suskan avulla opin huomioimaan hevosen pienimmätkin merkit, jotka kertovat jännittymisestä tai stressi-alueelle siirtymisestä. 

Tuli myös ilmi; mitä paremmin hevonen pystyy säilyttämään kontaktin erilaisissa tilanteissa, sitä vähemmän näitä rauhoittavia signaaleja esiintyy. 

Tänä päivänä teemme yhteistyötä; Suska luennoi rauhoittavista signaaleista ja minä teen haluttaessa demohevosella käytännön osuuden. 

Mutta vielä hetkeksi menneeseen. Bossin jäätyä omakseni, oli päätöksen aika. Minihevoseni, joita parhaimmillaan oli 12 pään lauma, löysivät pikkuhiljaa uusiin koteihin. Näin pystyin tarjoamaan Bossille mahdollisuuden lajityypilliseen elämään. Sen seuraksi muutti Englannista tiine tamma Bob's Girl.

Seuraavana keväänä syntyi "Emma" (Dreamteam's Cilia). Sain aloittaa kontaktikoulutuksen puhtaalta pohjalta. Tulokset yllättävät minut edelleen.

Vuonna 2017 aloin tarjoamaan kontaktipohjaista hevosenkoulutusta ja maastakäsin työskentelyä asiakastyönä. Luokseni löysi alkuun ihmisiä, joilla oli jonkinlaisia ongelmia hevostensa kanssa. Myöhemmin aloittamillani kontaktikursseilla pääsin ohjaamaan myös hevosikkoja, joilla kaikki osa-alueet toimivat. Kontaktitreeni erilaisissa tilanteissa on myös hyvä lisä arkeen lisäämään keskinäistä vuorovaikutusta ja syventämään luottamusta.

Boss on kuljettanut minua melkoisen matkan tähän hetkeen. Olemme saaneet olla mukana unohtumattomissa projekteissa, joissa onnistuminen on ollut kiinni ihmisen ja hevosen välisestä yhteydestä. Lue lisää Bossin omasta esittelystä.

Emman kanssa olemme vielä lapsenkengissä, mutta olemme jo ylittäneet sen, mihin ikinä ajattelinkaan pääseväni suhteessa hevoseen. Mielenkiinnolla kohti tulevaa, minne ikinä meidän tie vie!